Kun kuljemme kouluvuosiemme kauppalassa, muistamme kaiken vuosikymmenien aikana kertyneen uuden takaa myös sen menneen, näin myös tuossa kuvassa. Kuvassa on mukana, kuten amerikkalainen valokuvaaja Ansel Adams (1902-1984) toteaa, tuo aika, lukemamme kirjat, kuuntelemamme musiikki, rakastamamme ihmiset. Kuva ja mielikuva yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla. Heimolinnan tyhjä näyttämö ei ole meille tyhjä. Kun tyhjälle tuolille istuu illan vierailija, loimaan likka, salintäyteinen yleisö virittyy kukin omalla yksilöllisellä tavallaan kokemaan osallisuuttaan muistojen kerroksiin.
Kirjailijan tuottamasta on epäoleellista pohtia, ovatko kuvatut tapahtumat ja henkilöt tosia vai kuvitteellisa. Ei myöskään se ole tärkeää, ovatko henkilöt oikein kuvatut tai edes olleet olemassa. Kuvaus on totta kirjailiajalle - ja lukijalle siinä ja sillä hetkellä. Muistelussa ei ole tärkeää se, kuinka tarkkoja tai tosia muistot ovat. Ne ovat tosia ja oikeita muistelijalle, hänen ominaan. Onnellisilla hetkillä, traumaattisilla muistoilla, tavallisella arjella, kaikella on merkityksensä ja tarkoituksensa. Kerronnan henkilöt nousevat esiin muistojen taustasta, lukija ja kuulija uppoaa sinne. Ne ovat mielen maisemaa. Hyvä kerronta antaa lukijalle mahdollisuuden avaraan kokemukseen, kullekin omaansa.
Päätän illan tuntemusten muistelun kirjailijan esiin houkuttelemaan 50-luvun koulunuorison "kaviouraan": Heimolinna, Saviseudun baari, Kino, ja lisään siihen vielä omanani muistuman pesäpallokentälle jäädytetystä luistinradasta pukukoppeineen sekä jokijään lohkareilla päällystetyn pitkän liukumäen.
Tuolloisen koulupojan terveisin 6.2.2014
Hannu Haapasaari
