Vielä(kö) on virtaa
Tänä keväänä tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Turun va. Opettajakorkeakoulun erään kurssin opiskelijat lähtivät nuoruuden innolla tuoreine kelpoisuustodistuksineen opinahjostaan maailmalle etsimään kukin omaa vihreää oksaansa. Opiskelu oli tapahtunut tiukan ohjelman mukaan, mutta hyvinkin monivivahteisesti lukujärjestyksen mukaisen puurtamisen ja nuorten iloisen huvittelun vaihdellessa. Tunteikas Hj. Nortamon teksti ”Kai muistat kannella kun fregatin” yhteislauluna tai kvartetin esittämänä soi varmaan vieläkin mielessämme yhtenä merihenkisen Turun ja sen opiskelijaelämän muistumana. Kymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta oli ensimmäinen kurssikokoontuminen. Kokoontumiset ovat jatkuneet säännöllisesti viiden vuoden välein. Tätä nyt odottamaamme voimme kai pitää juhlakokouksena ja vielä suuremmalla syyllä kaikkia, toivottavasti vielä monia tätä seuraavia.
Aika on dimensio, jota jäsennämme kovin monella tavalla, oman ikäkautemme ja elämäntilanteemme mukaisesti. Väheksymättä kalenterin, oppitunnin pituuden, kronometrin, taskunauriin tai tiimalasin (lue munakellon) tuottamaa käsitystä ajan kulusta ajattelen tarvettamme pitkänkin ajan jälkeen kokoontua yhteen muistelemaan, vaihtamaan kuulumisia tai muuten vain. Oman ylioppilasluokkani kokoontuminen on ollut huomattavasti harvakäyntisempää kuin tämän opettajajoukon. Ensimmäinen kokoontuminen oli kaksikymmentä vuotta lakin saannin jälkeen. Seuraava olikin sitten 50-vuotis kokoontuminen. Kun eräs luokkakaveri kysyi, miten voisi korvata hänelle lähettämäni muutamat valokuvat, vastasin, että kun taas kolmenkymmenen vuoden päästä tapaamme, niin tarjoa minulle silloin olut. Rouvan luokkakokoukset ovat olleet huomattavasti useammin ja luovan epäsäännöllisesti.
Pohtiessani kysymystä ajasta totesin, että se, mitä pidämme jokapäiväisenä itsestäänselvyytenä, saattaakin sisältää yllättävän paljon ajateltavaa. Pitkän päivätyön jäätyä taakse voimme kuvitella itsemme vaikkapa muinaiseen Kreikkaan. Asettuminen filosofiksi tuntuu ehkä liian ylvästelevältä, mutta jos vaikka hänen oppilaakseen. Kuukausien ajan ovat eräiden Etelä-Euroopan maiden talousasiat ja rahakriisit vallanneet osansa uutistarjonnasta. Kun sanotaan, että aika on rahaa, esitin itselleni kysymyksen, mitä aika maksaa. Koska koulutukseni, kokemukseni, tietoni ja henkiset kykyni eivät mahdollista kysymyksen perusteellisempaa ja laajempaa käsittelyä, joudun turvautumaan television uutislähetyksessä kuullun talousasiantuntijan näkemykseen, että 130 miljardilla eurolla voimme ostaa Kreikalle ehkä vuoden tai puolentoista verran aikaa. Jos aikaa voi ostaa, niin kai sitten myös tuhlata. Pois se kuitenkin meistä. Näinä aikoina kuluttaminen näyttäisi olevan valtiovallan erityisessä suosiossa - hallintoalamaisten taas säästäminen. Kummassakin taitaa taustalla murista myös verokarhu. Lainaamistahan on aina harrastettu, muuallakin kuin vähennyslaskussa.
Kuinka paljon aikaa on. Kosmologia on etääntynyt niin kauas tavallisen ihmisen arkiajattelusta, että lienee turhaa yrittää etsiä vastausta sieltä päin. Wilhelm Moberg sivuaa teemaa kirjassaan ”Din stund på jorden” tavalla, joka minun tapauksessani aiheutti sen, että teos ei millään meinannut irrota hyppysistä. Samoihin aikoihin kuin tuota lukiessani teimme matkan Tanskaan, kohteena muun muassa Roskilde. I morgonens stilla soldis – hiljaisessa aamun autereessa – sain rauhallisen hetken muistella edellisen päivän käyntiämme Roskilden tuomiokirkossa, joka on muun ohella Tanskan hallitsijoiden hautapaikka. Mieleeni muistui ylioppilasluokkamme luokanvalvoja, ruotsin kielen lehtori ”Manta”. Ajattelin, että rohkenisinko kirjoittaa koetuista tunnelmista ruotsiksi. ”Mantaa” muistellen syntynyt runo ”Ett minne från Roskilde” loppuu:
Vårt liv är här
så kort som ett ögonblick.
Vem kungen är
mera rikedom han fick.
Vem kungen är,
han himmelen kan omfamna,
men evigheten,
den har vi just densamma.
Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin sain aikaiseksi käännöksen, joka ei ehkä sekään ole aivan uskollinen alkuperäiselle ilmaisulle ja sanavalinnalle, saati rytmiikalle:
On elämämme täällä
hetki vain,
mä kuningasta vähemmän
rikkautta sain.
Vaikk' kuninkaan mahti
syleilee avaruutta,
me kumpikin katsomme
kohti samaa ikuisuutta.
On mukavaa jäsentää aikaamme myös päivän hetkien mukaan. Itse en juurikaan pidä ilmaisusta ”elää hetkessä”, mutta risteilyllämme varmaan elämme niitä - hetket ovat arvokkaampia kuin niiden verbaali-ilmaisu. Toisaalta joskus tuntuu, että hetket ovat tärkeämpiä kuin itse aika. Kun viime kokoontumisemme yhteydessä kuulin yhden osanottajan innostuneen myös espanjan kielen opiskelusta, rohkenen omaa espanjan opettajaani, Chilen pakolaista Katia Marques'ia, lämpimästi ajatellen liittää mukaan muistuman Palman lahdelta, hetkestä Bellver'in linnan kattotasanteella:
Las velas están ahí
Los días por aquí,
las tardes ociosas.
Las decenas de velas blancas
en la Badia de Palma.
Aquí tenemos un momentito pasajero
de la eternidad,
un pequeño fragmento
de las ilusiónes de nuestra vida.
No faltaba más,
puedo sacar una fotografía
de la panorámica espléndida,
pero que lo significa
comparando con las ilusiones.
Las velas están ahí mañana tambien,
que pasado mañana.
Purjeet ovat siellä
Päivät täällä,
päivät joutilaat.
Kymmenet valkoiset purjeet
Palman lahdella.
Tässä meillä on häviävä hetki
ikuisuutta,
pieni hitunen elämämme haaveita.
Kaikin mokomin,
voin ottaa valokuvan
upeasta näkymästä,
mutta mikä on sen merkitys
verrattuna haaveisiin.
Purjeet ovat siellä myös huomenna,
ylihuomennakin.
Ajatusten rönsyilyä edellä havaitulla tavalla arvoisat ja kunnioitetut opettajanvalmistuslaitoksemme lehtorit ja ohjaavat opettajat varmaankin pitäisivät harjoitustunnilla epätoivottavana – enemmän lipsumisena kuin luovuutena. Mielestäni elämässä, varsinkin tässä elämänvaiheessa, rönsyily on virkistävää.
Päättyykö aika. Itsemme ulkopuolelta asiaa arkimiettein tarkastellen vastaus on yhtä itsestään selvä kuin olisi vastaus kysymykseen mistä aika alkaa. Astrofyysikoilta löytyisi ihan oma, käsittämättömän monimutkainen vastauksensa. Kuvittelen että viimeinen meistä kurssilaisista tulee joskus, viiden vuoden kuluttua siitä, kun heitä oli kaksi, istumaan virtuaalisen ”Amorellan” baaripöydässä virtuaalisella risteilyllä Turusta Tukholmaan. Hänellä on edessään 3D-kooste kurssistamme, meistä sellaisina kuin lähdimme kelpoisuustodistuksinemme. Kädessään hänellä on virtuaalinen huurteinen, jonka hän kohottaa itselleen ja muille yhdeksällekymmenelle viidelle, samalla kun taustalla soi ”Kai muistat kannella kun fregatin”.
Helmikuisessa talvessa 2012
Hannu Haapasaari
Tänä keväänä tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Turun va. Opettajakorkeakoulun erään kurssin opiskelijat lähtivät nuoruuden innolla tuoreine kelpoisuustodistuksineen opinahjostaan maailmalle etsimään kukin omaa vihreää oksaansa. Opiskelu oli tapahtunut tiukan ohjelman mukaan, mutta hyvinkin monivivahteisesti lukujärjestyksen mukaisen puurtamisen ja nuorten iloisen huvittelun vaihdellessa. Tunteikas Hj. Nortamon teksti ”Kai muistat kannella kun fregatin” yhteislauluna tai kvartetin esittämänä soi varmaan vieläkin mielessämme yhtenä merihenkisen Turun ja sen opiskelijaelämän muistumana. Kymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta oli ensimmäinen kurssikokoontuminen. Kokoontumiset ovat jatkuneet säännöllisesti viiden vuoden välein. Tätä nyt odottamaamme voimme kai pitää juhlakokouksena ja vielä suuremmalla syyllä kaikkia, toivottavasti vielä monia tätä seuraavia.
Aika on dimensio, jota jäsennämme kovin monella tavalla, oman ikäkautemme ja elämäntilanteemme mukaisesti. Väheksymättä kalenterin, oppitunnin pituuden, kronometrin, taskunauriin tai tiimalasin (lue munakellon) tuottamaa käsitystä ajan kulusta ajattelen tarvettamme pitkänkin ajan jälkeen kokoontua yhteen muistelemaan, vaihtamaan kuulumisia tai muuten vain. Oman ylioppilasluokkani kokoontuminen on ollut huomattavasti harvakäyntisempää kuin tämän opettajajoukon. Ensimmäinen kokoontuminen oli kaksikymmentä vuotta lakin saannin jälkeen. Seuraava olikin sitten 50-vuotis kokoontuminen. Kun eräs luokkakaveri kysyi, miten voisi korvata hänelle lähettämäni muutamat valokuvat, vastasin, että kun taas kolmenkymmenen vuoden päästä tapaamme, niin tarjoa minulle silloin olut. Rouvan luokkakokoukset ovat olleet huomattavasti useammin ja luovan epäsäännöllisesti.
Pohtiessani kysymystä ajasta totesin, että se, mitä pidämme jokapäiväisenä itsestäänselvyytenä, saattaakin sisältää yllättävän paljon ajateltavaa. Pitkän päivätyön jäätyä taakse voimme kuvitella itsemme vaikkapa muinaiseen Kreikkaan. Asettuminen filosofiksi tuntuu ehkä liian ylvästelevältä, mutta jos vaikka hänen oppilaakseen. Kuukausien ajan ovat eräiden Etelä-Euroopan maiden talousasiat ja rahakriisit vallanneet osansa uutistarjonnasta. Kun sanotaan, että aika on rahaa, esitin itselleni kysymyksen, mitä aika maksaa. Koska koulutukseni, kokemukseni, tietoni ja henkiset kykyni eivät mahdollista kysymyksen perusteellisempaa ja laajempaa käsittelyä, joudun turvautumaan television uutislähetyksessä kuullun talousasiantuntijan näkemykseen, että 130 miljardilla eurolla voimme ostaa Kreikalle ehkä vuoden tai puolentoista verran aikaa. Jos aikaa voi ostaa, niin kai sitten myös tuhlata. Pois se kuitenkin meistä. Näinä aikoina kuluttaminen näyttäisi olevan valtiovallan erityisessä suosiossa - hallintoalamaisten taas säästäminen. Kummassakin taitaa taustalla murista myös verokarhu. Lainaamistahan on aina harrastettu, muuallakin kuin vähennyslaskussa.
Kuinka paljon aikaa on. Kosmologia on etääntynyt niin kauas tavallisen ihmisen arkiajattelusta, että lienee turhaa yrittää etsiä vastausta sieltä päin. Wilhelm Moberg sivuaa teemaa kirjassaan ”Din stund på jorden” tavalla, joka minun tapauksessani aiheutti sen, että teos ei millään meinannut irrota hyppysistä. Samoihin aikoihin kuin tuota lukiessani teimme matkan Tanskaan, kohteena muun muassa Roskilde. I morgonens stilla soldis – hiljaisessa aamun autereessa – sain rauhallisen hetken muistella edellisen päivän käyntiämme Roskilden tuomiokirkossa, joka on muun ohella Tanskan hallitsijoiden hautapaikka. Mieleeni muistui ylioppilasluokkamme luokanvalvoja, ruotsin kielen lehtori ”Manta”. Ajattelin, että rohkenisinko kirjoittaa koetuista tunnelmista ruotsiksi. ”Mantaa” muistellen syntynyt runo ”Ett minne från Roskilde” loppuu:
Vårt liv är här
så kort som ett ögonblick.
Vem kungen är
mera rikedom han fick.
Vem kungen är,
han himmelen kan omfamna,
men evigheten,
den har vi just densamma.
Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin sain aikaiseksi käännöksen, joka ei ehkä sekään ole aivan uskollinen alkuperäiselle ilmaisulle ja sanavalinnalle, saati rytmiikalle:
On elämämme täällä
hetki vain,
mä kuningasta vähemmän
rikkautta sain.
Vaikk' kuninkaan mahti
syleilee avaruutta,
me kumpikin katsomme
kohti samaa ikuisuutta.
On mukavaa jäsentää aikaamme myös päivän hetkien mukaan. Itse en juurikaan pidä ilmaisusta ”elää hetkessä”, mutta risteilyllämme varmaan elämme niitä - hetket ovat arvokkaampia kuin niiden verbaali-ilmaisu. Toisaalta joskus tuntuu, että hetket ovat tärkeämpiä kuin itse aika. Kun viime kokoontumisemme yhteydessä kuulin yhden osanottajan innostuneen myös espanjan kielen opiskelusta, rohkenen omaa espanjan opettajaani, Chilen pakolaista Katia Marques'ia, lämpimästi ajatellen liittää mukaan muistuman Palman lahdelta, hetkestä Bellver'in linnan kattotasanteella:
Las velas están ahí
Los días por aquí,
las tardes ociosas.
Las decenas de velas blancas
en la Badia de Palma.
Aquí tenemos un momentito pasajero
de la eternidad,
un pequeño fragmento
de las ilusiónes de nuestra vida.
No faltaba más,
puedo sacar una fotografía
de la panorámica espléndida,
pero que lo significa
comparando con las ilusiones.
Las velas están ahí mañana tambien,
que pasado mañana.
Purjeet ovat siellä
Päivät täällä,
päivät joutilaat.
Kymmenet valkoiset purjeet
Palman lahdella.
Tässä meillä on häviävä hetki
ikuisuutta,
pieni hitunen elämämme haaveita.
Kaikin mokomin,
voin ottaa valokuvan
upeasta näkymästä,
mutta mikä on sen merkitys
verrattuna haaveisiin.
Purjeet ovat siellä myös huomenna,
ylihuomennakin.
Ajatusten rönsyilyä edellä havaitulla tavalla arvoisat ja kunnioitetut opettajanvalmistuslaitoksemme lehtorit ja ohjaavat opettajat varmaankin pitäisivät harjoitustunnilla epätoivottavana – enemmän lipsumisena kuin luovuutena. Mielestäni elämässä, varsinkin tässä elämänvaiheessa, rönsyily on virkistävää.
Päättyykö aika. Itsemme ulkopuolelta asiaa arkimiettein tarkastellen vastaus on yhtä itsestään selvä kuin olisi vastaus kysymykseen mistä aika alkaa. Astrofyysikoilta löytyisi ihan oma, käsittämättömän monimutkainen vastauksensa. Kuvittelen että viimeinen meistä kurssilaisista tulee joskus, viiden vuoden kuluttua siitä, kun heitä oli kaksi, istumaan virtuaalisen ”Amorellan” baaripöydässä virtuaalisella risteilyllä Turusta Tukholmaan. Hänellä on edessään 3D-kooste kurssistamme, meistä sellaisina kuin lähdimme kelpoisuustodistuksinemme. Kädessään hänellä on virtuaalinen huurteinen, jonka hän kohottaa itselleen ja muille yhdeksällekymmenelle viidelle, samalla kun taustalla soi ”Kai muistat kannella kun fregatin”.
Helmikuisessa talvessa 2012
Hannu Haapasaari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti