Matkalla kesään

Matkoilla on alku- ja loppupisteensä, näin olemme tottuneet ajattelemaan. Asia on hiukan hankalampi, jos puhumme aikamatkoista. Maaseudulla minulla oli tilaisuus keskustella vähän yli yhdeksänkymppisen naapurimme kanssa. Puhuttiin monenlaisia viisaita, myös ajasta, ajan kulumisesta ja siitä mistä aika alkaa. Nyt en varsinaisesti kirjoita aikamatkoista, näin luulen. Varhemmin keväällä tehdyn opettajaksi valmistumisemme 50-vuotismatkan jälkeen oli seuraava ajan rajapyykki vapunaatto ja vappu. Teimme nostalgiamatkan Alastarolta Liedon kautta Turkuun. Aloitin koulutieni Pahkamäen koulussa silloin joskus. Mäki oli suurin piirtein entisellään, tunnistettavissa. Koulu oli tietenkin muuttunut, uuttakin rakennettu, olihan aikaa kulunut yli 65 vuotta. Katselimme Nautelankosken maisemia. Museossa emme käyneet, mutta kosken maisemista yritin palauttaa mieleeni entisen uimakoulun maisemankohdan. Kangasmaisema Pahkamäen ja Iso-Ketolan talon välillä oli muuten näköisensä, mutta ikivanhat, jo silloin historiaalliset rakennukset ja asumukset olivat joko hävinneet tai saaneet uutta ilmettä. Meijeri 7-vuotiaan ensimmäisen kunnon pyöräretkeni varrella oli vielä olemassa. Sitä kohtaa, mistä suunnistimme Littoisten järvelle en tunnistanut.

Turussa ensimmäinen kohteemme oli Ruissalon Saaronniemi. Kiertelimme leirintäaluetta vanhoja muistellen ja istuimme hyvän tovin laiturilla naamat vasten aurinkoa. Pysähdyimme myös lehtometsässä sinivuokkojen paljouden keskellä. Kerrassaan upeaa.

Viiden maissa palasimme keskustaan. Parkkipaikka löytyi helposti Itäisen Rantakadun varrelta. Maksimissaan tunniksi määritelty parkkiaika riitti hyvin ennen Taidemuseon mäen seremonioita, kun rajoitus päättyi kello 18. Tunnelma oli hiukan erilainen eri kohdissa matkallamme mäelle.

Löysimme seisomapaikkamme muutaman tuhannen lakin päähän panoa odottavan joukosta. Puheet olivat kelvollisia, kuitenkin sopivan räväköitä ja ajankohdan mukaisten kuorolaulujen esitykset hienoja. Vappuaamun Turun Sanomien kuvista yritimme myöhemmin löytää itsemme. Totesimme, että olisimme voineet olla mikä hyvänsä pariskunta – mutta tuo ikä.

Torilla jo ennen mäelle nousua olin huomannut kolmosen ratikan parkkeerattuna. Olivat tehneet kunnianarvoisasta muinaiskulkuneuvosta jäätelökioskin. Oli helppo mielessään istahtaa puupenkille ja ajella lenkki. Samalla virtuaalilipun hinnalla tein myös mielikuva-ajelun kakkosella Nummenmäelle. Kahden tuttavapariskunnan tapaaminen sattumalta palautti vapputodellisuuden. Oli hienoa tavata sattumalta. Tunsimme itsemme nuoriksi eivätkä hekään näyttäneet yhtään vanhentuneen. Kiertelimme hetken torin ympäristössä ja palailimme hiljakseen autolle. Vappukierroksemme paluumatka tapahtui samoja reittejä. Alastaron keskustassa näimme kaksi alkuasukasta. Shampanja korkattiin vasta sitten, autoilun jälkeen.

Kesä on heräillyt vähitellen. Tuttavapariskunta kävi päivävierailulla. Esittelimme heille moottriradan, Myllylähteen ja Kankaanjärven. Kevään jälkeen vesiasiat olivat hyvällä tolalla. Käki kukkui uskomattomasti kangasmaastossa. Aivan kahden ajelimme myöhemmin Vampulan Tuulikki-lentokentälle, Köyliöön ja Säkylään. Kävimme Vaskirannassa ja kiertelimme Otajoen ja Pyhäjoen pikku kyläntapaisia. Asutustihentymissä on vielä jäljellä hevosajan mittojen mukaiset kulkuväylät.

Olemme jälleen pyöräilleet. Ilmojen lämmettyä harrastus tuntuu miellyttävältä. Pientareet vaihtavat pikku hiljaa kukkapeitteitään. Pelloilla oraat vihertävät ja syysruis on jo pitkää. Näissä tasaisissa maisemissa polkeminen olisi muutenkin helppoa, mutta sähköavustus keventää vielä. Lenkkien pituudet vaihtelevat kahdestatoista kahteenkymmeneen viiteen kilometriin. Vauhti ei huimaa päätä. Näissä vauhdeissa ehtii hyvin silmäillä näkymiä tarkemminkin.

Yht'äkkiä huomaat päässeesi kesään asti.

Hannu Haapasaari

Vielä(kin) oli virtaa

Meitä oli 42. Ihan sopiva lukummärä ottaen huomioon elämän tarkoituksen (Katso http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vastaus_el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n,_maailmankaikkeuteen_ja_kaikkeen_muuhun_sellaiseen - anteeksi hieman kryptinen nettiosoite). Jäljellä olevista 83:stä opettajakurssilaisesta vuodelta 1962 oli siis reilusti yli puolet päässyt mukaan risteilyllemme. Annan arvoisalle lukijalle etuoikeuden olla tuo "reilusti yli", edellyttäen, että olet perillä Turun ratikkaliikenteen historiasta - ainakin joltain osin. Me kaikki kiitämme järjestelyistä vastanneita, jälleen kerran.

Oman matkani aloitin junalla Loimaan asemalta Turun satamaan. Kyyti oli erinomaisen mukavaa ja tasaista. Höyry- ja lättähattukauden nostalgia tosin puuttui junamatkasta, samoin paikallisjunan monet pysähdykset asemilla ja pysäkeillä sekä eväiden syönti. Tiedän, etteivät Turun ratikat ole kulkeneet syksyn 1972 jälkeen. En tiedä, miten nykyopiskelija osaa keskikaupungin iloista boksiinsa Nummenmäelle. Eipä silti, että tietäisin, mitä ne nykyopiskelijan ilotkaan ovat. Me kaikki tiedämme, mitä olivat opiskelijan ilot silloin. Niitä on mukava muistella ja melkein elää uudestaan, vain meidän kesken. Niin, kaikella kunnioituksella, mitäpä nykyopiskelijat ymmärtäisivätkään raitiovaunuista ja kaikesta muusta sellaisesta, saati maailmankaikkeudesta. (Mistähän Douglas Adams'in lisäksi yht'äkkiä tuli mieleeni myös infantiilin syrjähtelyn mestari, pakinoitsija Markus Kajo)

Koska lumi oli jo aika vähissä eikä junani ollut Pendolino, se saapui satamaan jokseenkin aikataulussa. Molemmat ruotsinlaivojen  terminaalit olivat ehjinä tutuilla paikoillaan. Pitänee joskus käydä  tarkistamassa, miten on Viron laivojen terminaalin laita. Häpeän tunnustaa, etten ole varma siitä, onko myös Helsingissä ollut va. opettajakorkeakoulu. Uskon, että joku selventää asiaa seuraavalla kurssitapaamisellamme. Kymmenkerroksinen kerrostalo, Amorella, odotteli Aurajoen suulla juuri meitä. Iloista porukkaa löytyi terminaalin aulasta. Kaikki pääsivät sisään laivaan. Minulla ja muutamalla muulla oli varmuuden vuoksi kravatti. Karttakeppiä en nähnyt kenelläkään. Luentomuistiinpanot ja tuntisuunnitelmat olivat niin ikään näkymättömissä. Jos joku epäilisi niitä muka vanhentuneiksi, niin eipä voisi olla perusteellisemmin väärässä. Uskon nimittäin, että silloiset opettajamme ja ohjaajamme pitäisivät ajatusta vanhentuneisuudesta täysin tuulesta temmattuna huuhaana - tai ainakin toteaisivat, että muuten se oli ihan hyvä tunti.

Ympäristöopin harjoitustuunneistani on kulunut aikaa sen verran, että voin pitää hytin löytämistä ikäkauteen nähden sopivana ja varsin merkittävänä urheilusuorituksena. Olen siitä erittäin ylpeä. Ajattelen niin, että jokainen meistä on oman universuminsa keskipisteessä ja taivaankannen korkein kohta on juuri siinä hänen yläpuolellaan. Koska maailmankaikkeus kuulemma on ääretön, vaikkakin rajallinen, niin siihen mahtuu erinomaisesti meidän jokaisen oma universumi ja tilaakin jää vielä. Jos joku ulkopuolinen julistaisi meille näkemysten laajentamisen tarvetta, suositeltakoon hänelle tähtitaivaan tarkkailua, mieluiten pimeässä, ulkona ja selkeällä säällä.

Taina, Olli, Juhani ja Mikko olivat jälleen ideoineet myös mukavasti virikkeitä. Kun osallistujat saivat sopivasti tuoda mukaan omaansa, ei tulos voinutkaan olla muuta kuin hauska ja virkistävä sekä ansiokkaan opettavainen (versus vesopäivät). Erityistä ihmetystä herätti se, että ryhmä oli onnistunut varaamaan käyttöömme koko kerrostalon. Heidän ansiokseen luettakoon myös se, että he olivat sallineet muutaman täysin ulkopuolisen turistin mukaan pääsyn ja paluumatkalle jättäneet tilaa myös joillekin ruotsalaisille. Toisten huomioon ottamisessa kilvoittelemme - koulutuksemmekin perusteella. Menemättä syvällisemmin risteilyohjelman sisältöön ja tapahtumiin risteilyllä totean, että tradition mukaan jokaiselle varmasti oli hauskoja ja nautittavia hetkiä - sopivasti. En käsitä, miten näin luonnikasta väkeä onkaan sattunut löytymään juuri meidän kurssillemme.

Kiitoksella,
jossain upealla jokavuotisella matkalla auringon ympäri
ja kolmen vuoden kulumista odotellen
Hannu

  Aika - mysteeri? Puiston viileys tuntuu selvemmin.
Alhaalla viipyy meren tumma sini.
Lahden takana
tulivuori verhoutuu autereeseen.Auringonlasku kaappaa ajatukset.
Sen mukana herää toivo
uudesta, upeasta,
kuumasta päivästä.
Hämärän takamaat piilottavat menneen.
Ikuinen päivän kierto
ei tarvitse seremoniamestaria.
Se vain tapahtuu, on

Sorrenton kesässä
Hannu Haapasaari



Kas aika, kumma ilmiö.
Se joskus niin kuin selviö.
Mutt' mitä aika on.

Tämä hetki, heti mennyttä
kuin kulman taakse piillyttä.
Siis missä aika on.

Ja mistä löydät tulevan
tuon haavekuvan futuran.
Se kangastusko on. Jää mennyt taakse tulevan,
käy tuleva edellä olevan,
mut mitä aika on.

Pompein jälkeen
Hannu Haapasaari

Vielä(kö) on virtaa

Tänä keväänä tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Turun va. Opettajakorkeakoulun erään kurssin opiskelijat lähtivät nuoruuden innolla tuoreine kelpoisuustodistuksineen opinahjostaan maailmalle etsimään kukin omaa vihreää oksaansa. Opiskelu oli tapahtunut tiukan ohjelman mukaan, mutta hyvinkin monivivahteisesti lukujärjestyksen mukaisen puurtamisen ja nuorten iloisen huvittelun vaihdellessa. Tunteikas Hj.  Nortamon teksti ”Kai muistat kannella kun fregatin” yhteislauluna tai kvartetin esittämänä soi varmaan vieläkin mielessämme yhtenä merihenkisen Turun ja sen opiskelijaelämän muistumana.  Kymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta oli ensimmäinen kurssikokoontuminen. Kokoontumiset ovat jatkuneet säännöllisesti viiden vuoden välein. Tätä nyt odottamaamme voimme kai pitää juhlakokouksena ja vielä suuremmalla syyllä kaikkia, toivottavasti vielä monia tätä seuraavia.

Aika on dimensio, jota jäsennämme kovin monella tavalla, oman ikäkautemme ja elämäntilanteemme mukaisesti. Väheksymättä kalenterin, oppitunnin pituuden, kronometrin, taskunauriin tai tiimalasin (lue munakellon) tuottamaa käsitystä ajan kulusta ajattelen tarvettamme pitkänkin ajan jälkeen kokoontua yhteen muistelemaan, vaihtamaan kuulumisia tai muuten vain. Oman ylioppilasluokkani  kokoontuminen on ollut huomattavasti harvakäyntisempää kuin tämän opettajajoukon. Ensimmäinen kokoontuminen oli kaksikymmentä vuotta lakin saannin jälkeen. Seuraava olikin sitten 50-vuotis kokoontuminen. Kun eräs luokkakaveri kysyi, miten voisi korvata hänelle lähettämäni muutamat valokuvat, vastasin, että kun taas kolmenkymmenen vuoden päästä tapaamme, niin tarjoa minulle silloin olut. Rouvan luokkakokoukset ovat olleet huomattavasti useammin ja luovan epäsäännöllisesti.

Pohtiessani kysymystä ajasta totesin, että se, mitä pidämme jokapäiväisenä itsestäänselvyytenä, saattaakin sisältää yllättävän paljon ajateltavaa. Pitkän päivätyön jäätyä taakse voimme kuvitella  itsemme vaikkapa muinaiseen Kreikkaan. Asettuminen filosofiksi tuntuu ehkä liian ylvästelevältä, mutta jos vaikka hänen oppilaakseen. Kuukausien ajan ovat eräiden Etelä-Euroopan maiden talousasiat ja rahakriisit vallanneet osansa uutistarjonnasta. Kun sanotaan, että aika on rahaa, esitin itselleni kysymyksen, mitä aika maksaa. Koska koulutukseni, kokemukseni, tietoni ja henkiset kykyni eivät mahdollista kysymyksen perusteellisempaa ja laajempaa käsittelyä, joudun turvautumaan television uutislähetyksessä kuullun talousasiantuntijan näkemykseen, että 130 miljardilla eurolla voimme ostaa Kreikalle ehkä vuoden tai puolentoista verran aikaa. Jos aikaa voi ostaa, niin kai sitten myös tuhlata. Pois se kuitenkin meistä. Näinä aikoina kuluttaminen näyttäisi olevan valtiovallan erityisessä suosiossa - hallintoalamaisten taas säästäminen. Kummassakin taitaa taustalla murista myös verokarhu. Lainaamistahan on aina harrastettu, muuallakin kuin vähennyslaskussa. 

Kuinka paljon aikaa on. Kosmologia on etääntynyt niin kauas tavallisen ihmisen arkiajattelusta, että lienee turhaa yrittää etsiä vastausta sieltä päin. Wilhelm Moberg sivuaa teemaa kirjassaan ”Din stund på jorden” tavalla, joka minun tapauksessani aiheutti sen, että teos ei millään meinannut irrota hyppysistä. Samoihin aikoihin kuin tuota lukiessani teimme matkan Tanskaan, kohteena muun muassa Roskilde. I morgonens stilla soldis – hiljaisessa aamun autereessa – sain rauhallisen hetken muistella edellisen päivän käyntiämme Roskilden tuomiokirkossa, joka on muun ohella Tanskan hallitsijoiden hautapaikka. Mieleeni muistui ylioppilasluokkamme luokanvalvoja, ruotsin kielen lehtori ”Manta”. Ajattelin, että rohkenisinko kirjoittaa koetuista tunnelmista ruotsiksi. ”Mantaa” muistellen syntynyt runo ”Ett minne från Roskilde” loppuu:

Vårt liv är här
så kort som ett ögonblick.
Vem kungen är
mera rikedom han fick.

Vem kungen är,
han himmelen kan omfamna,
men evigheten,
den har vi just densamma.

Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin sain aikaiseksi käännöksen, joka ei ehkä sekään ole aivan uskollinen alkuperäiselle ilmaisulle ja sanavalinnalle, saati rytmiikalle:

On elämämme täällä
hetki vain,
mä kuningasta vähemmän
rikkautta sain.

Vaikk' kuninkaan mahti
syleilee avaruutta,
me kumpikin katsomme
kohti samaa ikuisuutta.

On mukavaa jäsentää aikaamme myös päivän hetkien mukaan. Itse en juurikaan pidä ilmaisusta ”elää hetkessä”, mutta risteilyllämme varmaan elämme niitä - hetket ovat arvokkaampia kuin niiden verbaali-ilmaisu. Toisaalta joskus tuntuu, että hetket ovat tärkeämpiä kuin itse aika. Kun viime kokoontumisemme yhteydessä kuulin yhden osanottajan innostuneen myös espanjan kielen opiskelusta, rohkenen omaa espanjan opettajaani, Chilen pakolaista Katia Marques'ia, lämpimästi ajatellen liittää mukaan muistuman Palman lahdelta, hetkestä Bellver'in linnan kattotasanteella:

Las velas están ahí

Los días por aquí,
las tardes ociosas.
Las decenas de velas blancas
en la Badia de Palma.

Aquí tenemos un momentito pasajero
de la eternidad,
un pequeño fragmento
de las ilusiónes de nuestra vida.

No faltaba más,
puedo sacar una fotografía
de la panorámica espléndida,
pero que lo significa
comparando con las ilusiones.

Las velas están ahí mañana tambien,
que pasado mañana.

Purjeet ovat siellä

Päivät täällä,
päivät joutilaat.
Kymmenet valkoiset purjeet
Palman lahdella.

Tässä meillä on häviävä hetki
ikuisuutta,
pieni hitunen elämämme haaveita.

Kaikin mokomin,
voin ottaa valokuvan
upeasta näkymästä,
mutta mikä on sen merkitys
verrattuna haaveisiin.

Purjeet ovat siellä myös huomenna,
ylihuomennakin.

Ajatusten rönsyilyä edellä havaitulla tavalla arvoisat ja kunnioitetut opettajanvalmistuslaitoksemme lehtorit ja ohjaavat opettajat varmaankin pitäisivät harjoitustunnilla epätoivottavana – enemmän lipsumisena kuin luovuutena. Mielestäni elämässä, varsinkin tässä elämänvaiheessa, rönsyily on virkistävää.

Päättyykö aika. Itsemme ulkopuolelta asiaa arkimiettein tarkastellen vastaus on yhtä itsestään selvä kuin olisi vastaus kysymykseen mistä aika alkaa. Astrofyysikoilta löytyisi ihan oma, käsittämättömän monimutkainen vastauksensa. Kuvittelen että viimeinen meistä kurssilaisista tulee joskus, viiden vuoden kuluttua siitä, kun heitä oli kaksi, istumaan virtuaalisen ”Amorellan” baaripöydässä virtuaalisella risteilyllä Turusta Tukholmaan. Hänellä on edessään 3D-kooste kurssistamme, meistä sellaisina kuin lähdimme kelpoisuustodistuksinemme. Kädessään hänellä on virtuaalinen huurteinen, jonka hän kohottaa itselleen ja muille yhdeksällekymmenelle viidelle, samalla kun taustalla soi ”Kai muistat kannella kun fregatin”.

Helmikuisessa talvessa 2012
Hannu Haapasaari

Talvessa 29.1. - 3.2.

Sunnuntaina puolilta päivin ajelimme Alastaron suuntaan. Maisemat tien varsilla olivat talvisen kauniita. Olemme usein pysähtyneet lounaalle Humppilan Lasitorniin. Niin teimme nytkin. Noutopöydän kattaus oli erinomainen. Perillä odottivat ensiksi vähäiseet lumityöt. Olin Tampereelta käynnistänyt kännykällä lämpöpuhaltimen avuksi noin 18 asteen lämpötilan nostamiseen mukavammaksi. Rouva asettui kahvia keittelemään ja puolessa tunnissa olin saanut sekä etu- että takapihan käytävät kulkukuntoon. Pikku pakkanen ei haitannut lumien kolausta. Kahvi maistui.

Huushollimme lämpötila on hieman alennettu, kun emme ole paikalla. Sähkölämmityksellä saamme sen helposti sopivaksi oleskelua ajatellen. Puhaltimen apulämpö on viritetty käytettäväksi lähinnä asian (mobiilisovellusten) harrastajan mielenkiinnosta. Säätyyppi oli muuttunut pysyvämminkin tavanomaisen talviseksi. Vähäisiä lumitöitä tein tämän tästä ja pakkanen tuntui viikolla kiristyvän vähitellen. Kyselin jälkeen päin vähän kauempaa (Wolfram Alpha  -palvelusta) täsmällisiä tietoja lämpötiloista. Näin se vastasi:

Vaikka Alastaro on nykyään osa Loimaan kaupunkia, voimme todeta että oleskelimme maaseudun rauhassa. Kulkijoita ja liikennettä on perin vähän nyt, kun maatalouskoneetkaan eivät hyrrää edes takaisin. Ihmiset käyvät asioillaan kylän keskustassa, bussit ja taksit kuljettavat koululaisia. Hyvin harvoin pyörähtää Seuralankujan risteyksessä ”korttelirallia ajava”.

Pakkaspäivien ulkoilutapahtumiamme ovat olleet vähäiset asioinnit kylän kaupassa. Pari pakkaskävelyä kylällä sekä käynti kirppiksellä ja ”ärrällä”. Mitä ”mökkeilijä” harrastaa, kun aikaisempiin leutoihin talviin tottuneena ei oikein uloskaan tee mieli. Luimme tietenkin lehtiä, rouva myös romskuja. Tv-viihde on yksi nykyihmisen perusoikeuksista. Juuri nyt, ennen presidentin vaaleja on viihteen painotus hiukan siirtynyt politiikan puolelle - eikä tarvitse tyytyä pelkkiin eduskunnan kyselytunteihin. Saippuoita, poliisisarjoja ja scifejä tulee tasaisen runsaasti. Kun työt eivät juurikaan rasita, ei rasita paljon muukaan.

Itse kehittelin ”mökkitietokoneellemme” uutta yhteyttä, automaattisesti nettitikulla syntyvää. Vaati hyvän joukon tutkimista saada kaikki tietokoneen käynnistymiseen ja nettiin pääsyyn liittyvät tapahtumat automaattisiksi. Onnistuihan se lopulta. Palveluntarjoajan mobiililaajakaista on homman heikoin lenkki. Yhteys on täällä vähän ”syrjempänä” uskomattoman hidas, aivan muuta kuin operaattori mainoksissaan ylistää. Joka tapauksessa viereinen kuva on etäkäytöllä napsaistu vapaa-ajan asuntomme ikkunasta ja niinikään ”ilmoitse” siirretty tänne blogityömaalle. Käyhän se kun homma ei ole mitenkään aikakriitistä.

”Mökkireissuillamme” meillä on ollut tapana käydä lihakaupassa joko Loimaalla, Humppilassa tai Huittisissa. Viikon aikana kävimme Levomäen lihapuodissa Loimaalla ostamassa vähän possunmakkaraa ja kinkkukiusausta.

Paluumatkalla perjantaipäivänä lämpötila vaihteli -20 ja -23 asteen välillä. Poikkesimme Humppilassa lihakaupassa ja ostimme Lasitornin leipurilta vähän vaihtelua leipävalikoimaamme. Kotona sitten myöhemmin seuraavana aamuna hain Aamulehden 28 asteen pakkasessa. En sentään yöpuvussa - enkä lukenut sarjakuvia jo laatikolla. Olisinkohan nuorempana voinut. Saamme pian nähdä onko presidenttinämme hän, ”joka niin mielellään haluaisi olla tukemassa meidän arkemme pieniä tekoja” - vai se toinen.

Presidentin vaalipäivänä 2012
Hannu Haapasaari